Tänään oli töissä yksi niistä päivistä jolloin päivän paino lisääntyy pikkuhiljaa salakavalasti, litistäen pienen työläisen täysin alleen. Vähän ennen töistä lähtöä tuntui siltä kuin koko maailman paino olisi levännyt juuri minun harteillani. Ensin oli tarkoituksena lainata työkaverille avainta viideksi minuutiksi... se viisi minuuttinen pitenikin viisitoista-kaksikymmentä minuuttiseksi. Eihän siinä muuten mitään mutta kun olo oli kurja ja kaipasi kotiin niin sekin hetki tuntui kidutukselta.

Suuntasin tämän jälkeen kulkuni kauppaan, kassalle päästyäni koin totaalisen oikosulun aivoissani enkä muistanut mihin olin laittanut pankkikorttini, jätin ruoat hetkeksi kassalle ja mumisin pankkiautomaatilla käymisestä. Todellisuudessa pyörähdin jonnekin rullaportaiden alle kaivelemaan sitä kuuluisaa "naisten käsilaukkua" jonka sisälle mahtuu monemoista aarretta, no hetken päästä se kortti löytyi lompakostani, siitä ainoasta pankkikorttitaskusta jonka sisälle en katsonut. No eikun takaisin kassalle.

Sen jälkeen kun pääsin kaupasta ulos koitin kovasti taiteilla käsilaukun, ruokakassin ja sateenvarjon kanssa tuulisella ja sateisella kadulla. Lopulta kun pääsin autoon, onnistuin ravistamaan kaikki vedet rattiin ja käsilaukkuun, hienoa, aivan mahtava fiilis ja sadattelu. Radiostakaan ei kuulunut mitään kivaa musiikkia, vana aina ja iänikuisesti niitä samoja renkutuksia, klassisen musiikin kanavakin kuulosti siltä kuin joku olisi käyttänyt kissaa viiksineen.

Pääsin kotiin, isäntä oli mennyt vällyjen alle mutta valpas vahti oli ovella vastassa. Tuntui hyvältä kun joku oli vastassa, ei sitä hyvää oloa kyllä kauaa kestänyt, kurja oloni oli sen verran voimakas. Pistin kaupasta ostetun kanan rinnan uuuniin miedolle lämmölle ja menin suihkuun istua tattimaan. Ajattelin että kuumassa suihkussa istuminen tekisi hyvää, mutta ei. Tällä kertaa ei sekään toiminut. Ehkäpä ruoka auttaisi, hyppäsin suihkun jälkeen mahdollisimman mukaviin ja lämpöisiin vaatteisiin ja pistin ruokaa suuhuni. S-marketin kahden kaalin gratiini maistui hyvältä mutta muistutti minua samalla että se oli kielletty herkku. Nyt on vasta tiistai, viikonloppuisin saa herkutella... tai siihen ainakin pyrin... eilen tuli tosin vedettyä suklaalevy napaan... sen seurauksena omatunto kolkutti ja mentiin Areksen ihastukseksi perinteiselle maanantai-illan kävelylle, eli vajaan viiden kilsan lenkille.

Summa summaarum.. eipä ruokakaan oikein parantanut oloani. Herättelin isännän ja tarjoilin hälle päivällisen, sen jälkeen linnotauduin tietokoneen ääreen ja surffailin päämäärättömästi pari tuntia. Katselin että kello on jo yli seitsemän, vaikka itselläni oli tosi kurja olo, tiesin että Ares olisi vietävä pihalle joka tapauksessa. Toinen kävi tökkimässä kuonollaan vähän väliä eikä pysynyt ollenkaan aloillaan, teki vain pahojaan. Pistin koirapukuni päälle (Hurtan koiraharrastamiseen valmistettu tuulen ja sateenpitävä puku..jotain goretexia tms) ja pipon syvälle päähäni niin että korvat hukkuivat sen alle täysin. Katselin peilistä että niinpä oli taas jääny meikit pesemättä ja ripsivärit olivat tehneet iki-ihanat mustat renkaat silmieni ympärille. Tuhahdin mielessäni ja totesin "aivan sama". Ajattelin että tänään ei tehtäisikään sateen takia mitään pitkää lenkkiä vaan pääpainona olisi koulutus.

Ares valpastui silmin nähden nähdessään että otin nahkaisen talutushihnan Flexin sijaan sekä roskapussin käteeni. Ares käveli todella nätisti kanssani raput alas ja tiesi roskapussista heti että mistä ovesta poistutaan ulos. Pääovesta vai pihanpuoleisesta, tällä kertaa siis pihanpuoleisesta. Voi että sitä nesteen määrää mitä toinen oli pidätellyt pari tuntia sisällään. Ei mikään ihme että toinen oli ollut niin levoton. Suuntasimme kulkumme tutulle kentälle aivan lähistöllä. Alkuun otimme kontaktiharjoitusta, sen jälkeen seisahtumista vauhdista. En tiedä oliko se uudet nappulat vaiko nahkainen hihna vaiko sadetta enteilevä kostea sää mutta Ares totteli todella nätisti. Päätin loppuun ottaa pari hyppyharjoitusta, heti tämän ajatuksen ääneen sanottuani Ares alkoi hyppelemään hihnassa vetäen. Siinä sitten toista kieltäessäni mietin kuinka ironista se oikeastaan oli, minä puhun hyppyharjoituksista ja toinen rupeaa hyppelemään ja heti olen kieltämässä....Ares kuitenkin rauhoittui.

Päätin kokeilla jotain uutta, otin uhallanikin hihnan irti pannasta. Jätin Areksen istumaan hiekkalaatikon toiselle puolelle, matalamman laidan eteen, astuin itse siitä yli ja kävelin laatikon poikki taaemman ja korkeamman laidan toiselle puolelle. Ares katsoa tapitti minua tiiviisti, kun annoin "Hyppy" kehotuksen, Ares teki kauniit loikat, kuin hidastetussa filmissä, silmät tuikkien molempien laitojen ylitse, kääntyi kohdallani ja asettui vierelleni istumaan ja katsoa tapitti minua silmiin. Ensimmäinen reaktio oli hämmästys, samalla tajsuin tietenkin kehua ja palkita toisen. Jätin Areksen uudestaan istumaan paikoilleen, ja menin seisomaan siihen kohtaan mihin Areksen ekalla kerralla olin jättänyt. Sama näytelmä toistui ja tapahtui vielä kolmannen kerran, itselläni oli sydän pakahtua onnesta ja ilosta. En nimittäin muista koskaan opettaneeni Aresta hyppäämään siten että sen jälkeen tullaan vierelle istumaan.

Päätin palkita Areksen haleilla, nameilla sekä lelulla. Otin Areksen vielä viereeni, hiekkalaatikosta kauemmaksi. Pyysin Areksen istumaan viereeni, heitin lelun niin pitkälle kuin saatoin ja annoin kehotuksen "Nouda" Ares säntäsi lelun luokse intoa puhkuen, nappasi sen suuhunsa ja aloittti ravistelemisen. Tätä kyseistä lelua olemme käyttäneet "saalispalkkana" joten ajattelin että nyt Ares lähtee juoksemaan suuna päänä karkuun ja sen hihna on irtonaisena vieressäni. Menin kyykkyyn ja houkuttelin Areksen luokseni, yllätyin taas. Ares pinkaisi luokseni tuhatta ja sataa, tiputti lelun puolen metrin päähän minusta ja oli tutkimassa josko olisi palkan aika. En ollut uskoa silmiäni, mieleni teki itkeä ja nauraa samaan aikaan. Päätin kokeilla oliko kyse onnen kantamoisesta vai todella Areksen hienosta toiminnasta ja tein saman uudestaan. Ares meinasi ottaa varaslähdön mutta kun kerran sanoin sanan "Odota" ja sen jälkeen lelun osuttua maahan "Nouda" -toistui sama kuvio kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Sen jälkeen me molemmat hypimme ja pompimme kilpaa ja puskimme toisiamme. Ares oli kertaheitolla tuon 5-7 minuuttia kestävän koulutushetken aikana näyttänyt että paistaa se päivä aina risukasaankin, kunhan muistaa pitää silmänsä auki.