Sunnuntaina lähdimme kolmistaan Espooseen, Nuuksion kansallispuistoon. Ajelimme sinne noin yhdentoista maissa ja saimme huomata että emme todellakaan olleet ainoita kyseisen ajatuksen kanssa. Kaunis syyssää oli houkutellu todella paljon muitakin paikalle ja parkkipaikka oli pullollaan autoja, tienvierustakin rupesi pikkuhiljaa keräämään innokkaita parkkeeraajia. Olimme varustautuneet päivään, termoskannullisella kuumaa mustaherukka mehua, parilla korvapuustilla, 1,5 litralla vettä sekä pyyhkeillä ja muutamilla nameilla. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lähdimme patikoimaan 7 kilometrin pituista lenkkiä, alkutaipale oli täynnä lapsiperheitä, turisteja, koirallisia perheitä sekä itsenäisesti vaeltavia ihmisiä. Puheensorina kaikui metsässä ja kaikki tuntuivat olevan hyvällä päällä. Tuo väenpaljous oli kyllä hyvää kontaktiharjoitusta Arekselle, toisinaan jouduimme ohittamaan kerralla monta koiraa ja ihmistä, toisinaan saimme kuljeskella omin nokkinemme metsäpolkuja pitkin.

Ares pääsi alkutaipaleesta uimaan, vaikka vesi olikin hieman mutaista ja vilpoisaa, ei se toisen menoa haitannut. Into piukkana Ares kahlasi veteen uimaan keppien perään joita isäntä hänelle heitteli. Uintisuorituksen kruunasi tottakai turkinravistelut jalkojen juuressa, pyyhettä ei tässä vaiheessa kaivattu  ollenkaan. 

Suunnilleen puolessa välissä matkaa pidimme evästauon kallion kielekkeellä ja Ares vartioi kuin haukka, lepopaikkaamme. Tämä oli hänen maitaan ja kaikki muut olivat tunkeilijoita. Ylväänä se tähyili kohti horisonttia ja piti silmällä että kukaan ei toiminut vilpillisesti.

Loppupäivä menikin mukavasti kotona löhöillessä ja videoita katsellessa. Jopa Ares vaikutti onnellisen raukealta. Syysretki oli onnistunut.